Kuka vastaa mielenterveydestä?

Mielenterveys luo hyvinvointia ja toimiva mielenterveys auttaa ratkaisemaan elämän ristiriitoja. Mielen tasapaino merkitsee rauhaa ja itsensä toteuttamista. Mielenterveys sisältää ihmisen suhteen lähiympäristöön. Jossain määrin siis yksilö itse toimissaan näyttää vastuunsa terveydestään.

Mielenterveys on yksilön sisäinen kokemus ja se vaikuttaa hänen tapaansa toimia suhteessa muihin ihmisiin. Tietynlaiset alavireisyydet ja ahdistuksen tunteet ovat normaalia arkea, eivätkä kaikki mielenterveyden pulmat vaadi lääketieteellistä puuttumista. Mielenterveyden edistäminen onkin laaja yhteiskunnallinen velvollisuus.

Mielenterveystyötä toteutetaan Suomessa yli sektorirajojen. Sitä toteuttavat monet toimijat perinteisten mielenterveystoimistojen ja psykiatristen sairaaloiden asiantuntijat. Järjestökentällä Suomen Mielenterveysseura ja Mielenterveyden keskusliitto tekevät lähellä kenttää työtä, joka lienee madaltanut raja-aitoja ja vähentänyt stigmaa viime vuosikymmeninä.

Päiväkodeissa ja kouluissa autetaan lasten ryhmäytymistä tai työskennellään kiusaamisen vähentämiseksi. Työpaikoilla puututaan huonoon ryhmähenkeen työnohjauksella tai ohjataan väsynyt työntekijä mahdollisimman varhain avun piiriin.

Mielenterveystyön ylin vastuu suunnittelu- ja valvontatasolla on Sosiaali- ja terveysministeriöllä (STM). Kansakunnan mielenterveyttä vahvistetaan strategiatason poliittisella ohjauksella ja käytännössä erilaisin hankkein. Mielenterveystyöhön kuuluvat mielenterveyttä edistävä työ ja mielenterveyden häiriöiden ehkäisy sekä mielenterveyspalvelut.

Kunnan sosiaali- ja terveydenhuolto vastaa asukkaidensa mielenterveyden häiriöiden ehkäisystä, varhaisesta tunnistamisesta, asianmukaisesta hoidosta ja kuntoutuksesta. Jatkossa niin mielenterveystyön ja päihdetyön vastuu siirtyvät kunnilta uuden maakunnan sotejärjestelmien osaksi. Pienillä paikkakunnilla tämä tarkoittanee osaamisen lisääntymistä. Taasen keskikokoisilla ja suurilla paikkakunnilla, jossa asiakkaat ovat entuudestaan tuttuja, muutos voi tuntua uhkaavalta asiakkaidenkin näkökulmasta. Murtuvatko ja sirpaloituvatko palvelut entisestään?

Historian ikkuna

Mielenterveystyön historia on sisältänyt kamppailua resursseista. Mielisairaanhoidon kehityksen kynnyksellä valtio ja kunnat kiistelivät siitä, kummalla oli hoitovelvollisuus. 1900-luvun alussa todettiin, ”että mielisairaanhoidon järjestäminen on sekä inhimilliseltä, että kansanterveydelliseltä kannalta niin tärkeä kysymys, että valtio ei saattanut kieltäytyä ensi sijassa siitä vastaamasta”. 1930-luvulla kuntia arvosteltiin siitä, että ne jättivät sairaan ennemmin sairaalahoitoon pysyvästi, kuin tukivat kotiuttamista.

Suomessa mielenterveyspotilaita hoidettiin pääosin laitoshoidossa ja 1930-luvulla lähes 40% potilaista kroonistui. Vuoden 1952 mielisairaslain myötä mielisairaanhoitoon keskittyivät A-sairaalat ja pitkäaikaishoitoon B-sairaalat. Tuohon aikaan 60 prosenttia potilaista oli skitsofreenikkoja ja vain 2% potilaista kotiutui terveenä. Lääkehoidon ja erilaisten terapiamuotojen kehittyessä yhä harvempi kroonistui, vaan sairaalahoidon jälkeen palattiin arkielämään.

Hoitomuodot muuttuivat siten, että 1956 alettiin maaseudulle perustaa psykiatrisia huoltotoimistoja, jotka edelsivät mielenterveystoimistoja. 1980-luvulle tultaessa käynnistettiin psykiatristen sairaaloiden alasajo. Samassa hoitovastuu siirtyi kunnille ja potilaita siirrettiin avohoitoon. Avohoidon yksi tarkoitus oli pitää mielenterveyspotilaat mukana tavallisessa elämässä ja estää syrjäytymistä ja laitostumista.  90-luku jäi historiaan, sillä vaikka sairaalaosastoja suljettiin, eivät kunnat tarjonneet avopalveluja tarvetta vastaavasti.

Edelleen neljännes suomalaisista kärsii vakavasta mielenterveyden häiriöstä elämänsä aikana.

Osaaminen

Kuka tahansa osaa ja pystyy auttamaan ja tukemaan lähimmäistään, mutta masennuksen, psykoosin tai päihdeongelmien kohtaaminen ja ihmisen auttaminen eteenpäin vaativat rautaista osaamista.

Sairauskeskeisten diagnoosien ja lääkehoidon rinnalle kehittyi auttamismuotoja esimerkiksi vuorovaikutuksen pulmiin. Kuntoutuksen merkittävimpiä kansallisia menestystarinoita ovat terapeuttisen yhteisömallin kokeilut, lähinnä Oulussa. Tulokset ovat saaneet huomiota kansainvälisestikin.

Mielenterveyden kannalta yhteistoiminta ja vuoropuhelu käytännön tasolla yhdistävät eri sektoreiden toimintaa. Päivi Vuokila-Oikkonen määritteli väitöskirjassaan (2002), että yhteistoiminnallisessa hoidossa valta ja vastuu on jaettu siihen osallistuvien kesken. Yhteistoiminnallisuus edellyttää asiantuntijoilta avoimia ja perusteltuja kysymyksiä. Jaettu ymmärrys mahdollistuu, jos kaikkien osallistujien kertomukset ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Vuoropuhelua ei välttämättä osata, vaan sitä on opiskeltava.

Mielenterveystyötä toteutetaan eri ikäisten kanssa kaikissa eri elämän vaiheissa ja tavoitteena on perhekeskeinen toimintatapa. Tänä päivänä kansainvälisyys ja eri kulttuurien mielenterveyskäsitykset tuovat oman lisänsä osaamisen vaatimuksiin.

Asiakasnäkökulman huomiointi ei ole itsestäänselvyys, sillä vasta 1993 voimaan tulleen Potilaslain mukaan potilas tuli ottaa huomioon tasavertaisena hoidon osapuolena. Vuoden 1990 Mielenterveyslaki ja 2010 Terveydenhuoltolaki ohjaavat toimintoja. Vuonna 2009 linjattu Mielenterveys- ja Päihdesuunnitelma ohjaa yhden luukun periaatteeseen, päihdepalvelut ovat lähempänä mielenterveyspalveluja kuin aikaisemmin, palvelujen tulisi toimia kokonaisuutena ja asiakkaan asemaa korostaen. Uutta on kokemusasiantuntijatoiminta, jota on kehitetty esimerkiksi Tampereella Muotialan asuin- ja toimintakeskuksessa. http://www.muotiala.fi/toiminta/kokemusasiantuntijatoiminta/

Osallistumisen tukeminen on kunnan mielenterveystyötä

Kuntakoon suurentuessa kuntalainen tai erilaiset yhdistykset voivat kokea vaikutusvaltansa hiipuvan. Mikäli kunnan viranomaiset eivät käy aktiivista vuoropuhelua asukkaiden kanssa, menetetään yhteisön voimavaroja. Osallisuutta on kunnissa rakennettu lisäämällä vaikuttamiskanavia, lähidemokratiahankkein, lisäämällä kyselyjä ja avoimia kuntalaistilaisuuksia. Osallisuus on jokaisen ihmisen yksilöllinen kokemus suhteestaan ympäröiviin yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Ritva Pihlaja (2014) on tutkinut kuntien osallistumisen käytäntöjä: ”Osallisuus on kokemus siitä, että omalla mielipiteellä on merkitystä, että siitä kannattaa kertoa.”

Kansalaisten osallistuminen ja vaikuttaminen on konkreettista toimintaa, tekemistä ja vastuunottoa hyvinvoinnin, oman elinympäristön ja koko yhteiskunnan kehittämiseksi. Osallisuutta voi opetella ja Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys onkin rakentanut osallisuuspakin: http://www.jelli.fi/osallisuus/

Erilaisuuden sieto on mielenterveystyötä

Julkinen keskustelu vaikuttaa yhä herkemmin polarisoituvan ja huolenani on, johtaako se ajan myötä yhä vähenevään erilaisuuden sietokykyyn? Mielenterveysnäkökulmasta yhdenvertaisuuden periaate korostaa jokaisen ainutlaatuisuutta ja ihmisarvoa. Jokaisella tulisi olla paikka yhteiskunnassa. Kumpuilevassa maailmassa tulisikin tukea yhteisöllisyyttä.

Vuonna 1967 Suomen Mielenterveysseuran lehti haastatteli presidentti Urho Kekkosta ja siteerasi Kekkosen yllättävänkin ajankohtaisia puheita. Presidentin toiminta oli antanut aihetta haastatteluun ja herätti arvostusta mielenterveyden näkökulmasta: ”…hänen työnsä rauhan ja naapurisovun, sekä maan ulkopoliittisen aseman hyväksi ja toiminta eri tavoin ajattelevien ja suuntautuvien väestönosien periaatteelliseksi hyväksymiseksi kansamme yhteenkuuluvuuden piiriin. Erilaisuuden hyväksymisen lisääminen ja kehittäminen ei ole vain yhteiskunnallisen edistyksen asia, vaan merkitse pyrkimystä, mikä on mielenterveydellinen arvo sinänsä.”

Erilaisuuden sieto on nykypäivänä työtä niin hyvinvointiyhteiskunnan eteen, kuin mielenterveystyön jalkauttamista. Hyvä mielenterveys saa ihmisen kokemaan elämänsä ja toimintansa merkitykselliseksi.

STM on nostanut lapset ja nuoret kehittämistyön kärkeen sikäli, että lasten ja alle 23-vuotiaiden hoidon tarpeen arvioinnin edellyttämät tutkimukset ja erikoislääkärin arviointi on tehtävä kuudessa viikossa lähetteen saapumisesta. Hoito on järjestettävä kolmessa kuukaudessa hoidon tarpeen toteamisesta. Jokaisella lapsella ja nuorella tulisi löytyä edes yksi henkilö, joka tukee ja kannustaa.

Kun oma halu ja tahto kaatuvat masennuksen alle, eivät viisastelut ”ota itseäsi niskasta kiinni” auta. Yksilöiden omat voimavarat ovat rajallisia, sillä tarvitaan toisia ihmisiä auttamaan, kantamaan vastuuta.

 

Lähteet

Helminen M. ja Kauttu K. (toim.) (1998) Ajankuvia mielenterveydestä. Mielenterveys –lehti aikansa tulkkina 1928-1995. Suomen Mielenterveysseura, Vantaa.

Mielenterveys- ja päihdesuunnitelma(STM:n selvityksiä 2009:3)

Mielenterveyspalvelut. Sosiaali- ja terveysministeriö. http://stm.fi/mielenterveyspalvelut.

Osallisuuspakki. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys/KATHY-toiminta (2016). http://www.jelli.fi/osallisuus/

Pihlaja R. (2014) Kuntalaisosallisuus – mitä ja miksi? Kuntalaisen osallisuusilta, Tampere 25.9.2014.

Vuokila-Oikkonen P. (2002) Osastohoidon yhteistyöneuvottelun keskustelussa rakentuvat kertomukset. Hoitotieteen ja terveyshallinnon laitos, Psykiatrian klinikka, Oulun yliopisto, Oulu.  http://jultika.oulu.fi/files/isbn9514268903.pdf

 

Julkaistu Vihreä Tuuma verkkolehdessä 12.9.2016.

Kategoria(t): Mielenterveys, Suomi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *